Sataa, sataa ropisee...

Niin. Sataa ja sataa tai jopa kaksisataa. Jaksanet lukea loppuun, niin tuo toinenkin sanasalaatti selviää.

Aamuyöstä heräsin sateen ropinaan ennen auringon nousua. Amerikassa kun ollaan, niin edes sade ei ole normaalia Suomen sadetta. Pisarat ovat todella suuria ja kokonaisvaltaisesti kastelevia. Jos käy niin, että on pakko mennä autolle sateen aikana asuntomme ovelta; Oh boy, olet aivan märkä. Ei auta paljon sontikat eikä muutkaan vehkeet, kun sade tulee yleensä tuulen ryydittämänä vaakasuorassa. Sateenvarjosta tulee nurinkurinen eli ns. sateenkerääjä - tiedät miten käy, kun sontikka menee ympäri nivelistään. Ja etiäppäin...

Noh, siinä sitten keitettiin aamupuuro, joka paloi kunnolla pohjaan. Oli jotain muuta tössötystä siinä samalla, niin ei ehtinyt vahtia puurokattilaa. Kattilaan piti hakea Florida huoneesta (parvekkeen omainen huone, jossa on suora yhteys ulkoilmaan) vanhan ajan Spick&Span-jauhetta. Mummo oli jemmannut sitä sinne kaappiin pahan päivän varalle. "Kyllä lähti palanut kamis kattilan pohjasta, kuin jänis kuopista." Harjalla vaan jynssäsin pohjaa hiki hatussa. Näitä, "sattuu ja tapahtuu"-tilanteita tuntuu tässä porukassa tulevan ihan itsestään. Nykyisin oikeastaan vaan "sattuu".  Ja matka jatkuu...

Yhden pysähdyksen taktiikalla mennään eteenpäin. Meidät oli kutsuttu kylään erään iäkkään rouvan luo aamupäivästä, joten emme olleet myöhässä.  Olimme (vain) 18 minuuttia paikallista aikaa myöhässä, joten sen voi laittaa vaikka liikennehillon-trafficjamin piikkiin ( lue liikenneruuhka). Siellä oli tarjolla alkudrinkkien jälkeen kahvia, voileipiä, itse valmistettua pannukakkua vaahterasiirapin kera ja pekaanipähkinäkakkua. Delicious-kertakaikkiaan. Siinä vaihdoimme kahden vuoden kuulumiset ja todettiin, että niin se aika vaan rientää-ei voi mitään. Kiittelimme kauniisti ja poistuimme takavasemmalle. Matka jatkui kotiin, jossa ehdimme olla hetken. Jaa, että miksi vain hetken? Noh, I-täti oli lähdettävä viemään West Palm Beachin lentokentälle, koska hänen  toinen kotinsa on siellä. Ajelin kaikessa rauhassa highwaytä pitkin pari risteystä pohjoiseen ja saavuin päämäärään. Auto oli jo tallissa ja pakaasit siinä autotallin ovella odottamassa kuljetusta. I-tätiä ei vaan näkynyt eikä kuulunut. Kiersin tyhjän talon kaikki huoneet yksi kerrallaan. Ei missään. Pujahdin takapihalle (back yard), eikä sielläkään mitään eloa. Seuraava siirto oli sitten N-täti, joka asustaa miehensä kanssa kolmen talon päässä kohteestani. Tallustin talolle, jossa R-setä avasi oven hymyillen ja kertoi vaimonsa lähteneen käymään asioilla. I-täti ei siis ollut sielläkään. Oh no. Siitä sitten loikkasin kadulle ja molemmat kohteet osuivat kiikariin yhtäaikaa. I-täti loikkasi kadulle viereisestä talosta, jossa oli ollut sopimassa ruohon leikkuusta ja palmujen lehtien katkomisesta erään latino-miehen kanssa. Samalla zoomasin N-tädin, joka kaarsi tummanharmaalla limousinella kadulle kaupungilta. Hän tunnisti minut ja vinkkasi takaisin sisään. " Hi Petri, nice to see you. Could you please help me with my computer. I can't send e-mail or receive it?" Yleismies Jantunen kun olen, niin päätin auttaa parhaani mukaan. Tässä tapauksessa minusta ei ollut apua, koska salasanalla oli yritetty liian monta kertaa sisään ja kone oli lukossa. No can do. Aina ei voi auttaa. Hänen pojanpoikansa tulee onneksi tulevana viikonloppuna käymään ja hän on spesialisti anoitten kompuutterien kanssa. Lucky me.

I-tätin kanssa siinä lähdettiin köröttelemään kohti lentokenttää, jonne oli matka 30 mailia. Siis miten nämä tollikat ajavat täällä. Voi hyvät ihmiset-ihan sydän kurkussa tuolla liikenteessä kyllä mennään. Toki osaltani siihen vaikuttaa vielä varmaan tuo Orlandon tapahtuma. Niin. Niistä satasista. Tällä matkalla kentälle Highway Patrollit (liikkuvan poliisin miehet) olivat pysäyttäneet useita hurjastelijoita tien sivuun. Yleensä sakko vaihtelee satasesta kahteen sataan ja ajokorttiin tulee ns. virhepisteitä huonosta liikenne käyttäytmisestä. Jos on oikein innokas pistepirkko tai pisteveikko, niin kortti lähtee kuivumaan joksikin aikaa. Kentälle saavuttiin hyvissä ajoin, koska olimme varanneet siihen runsaasti aikaa. Elämme siis tänään 3.7 itsenäisyyspäivän aattoa, jotn liikenne oli normaalia ruuhkaisempi. Viittä kaistaa kaasutellaan yhteen suuntaan ja toinen mokoma takaisin. Lentokentällä chekkaus tapahtuu jo ulko-ovella. Ruumaan menevät laukut pudotetaan kuiluun terminaalin ulkopuolella ja määränpäässä ne tupsahtavat väsynelle matkalaiselle raahattavaksi. Jokaiselle lentoyhtiölle on oma kuilu ja avuliaat miehet auttavat matkatavaroiden kanssa eteenpäin.
Hyvästelin I-tädin ja matka takaisin alkoi-tällä kertaa kommelluksitta. Onneksi.

Jaa, että mitä oli